Jos olet koomikko, niin tiedät sen tunteen,
Muutama hetki aikaa ennen kuin astut lavalle,
setti mietittynä, plus pari ylimääräistä läppää liittyen juuri siihen yleisöön.
Päässä kuva siitä kuinka seuraavan 25 minuuttisen noin periaatteessa pitäisi kulkea; kuinka paljon improa, mihin kohtaa nousuja ja laskuja, millä rytmillä, kuinka hommat linkitetään toisiinsa.
Kaikki tämä valmiina päässä, ja sitten menet lavalle.
Ja se toimii.
Ja se toimii juuri niin kuin olit ajatellut - ei, se toimii vielä paremmin kuin olit ajatellut.
Ensimmäinen 12 minuuttinen keikasta menee kuin siivillä ja tajuat, että et ole kertonut kuin puolet niistä jutuista joita luulit että olisit silloin kertonut, koska olet improillut yleisön kanssa ja nauruja on tullut niin paljon että rutiinit ovat venyneet pidemmiksi kuin normaalisti.
Ja sitten vaan surffataan naurun aallonharjalla toinen puolisko keikkaa, rentoudutaan vielä lisää ja viedään improaminen vielä pidemmälle ja mehustellaan aiheilla joista yleisö tuntuu nauttivan, eikö niin?
Ei.
Kivelän Niko sanoi joskus, että koomikolla on ikään kuin kaksi aivopuolta koko ajan toiminnassa kun hän on lavalla. Toinen suoltaa koko ajan läppää ja yrittää olla tosi hauska. Toinen yrittää koko ajan tarkkailla yleisöä ja omaa esitystyyliä ja ikään kuin sparrata sitä toista aivopuoliskoa, että "Ole hauska, ole hauska!"
Jostain syystä kun tulee keikka jolloin kaikki onnistuu, niin siinä vaiheessa kun olisi luontevaa nauttia ja antaa mennä, niin tämä toinen aivopuolisko tulee väliin ja alkaa varomaan. En osaa oikein sanoa, että miksi, joku suojautumisreaktio se varmaan on, mutta sen sijaan että ottaisin lopuksi yhä suurempia riskejä, niin huomaan monesti loistavan keikan loppupuolella inasen vetäytyväni kuoreen.
Ehkä ajatus on siinä, että "Kun kerran on mennyt näin hyvin, niin nyt ei parane munata, vaan vedetään vaan varmasti homma kotiin." Muutos on käytännössä niin pieni, etten usko että yleisö edes tietoisesti sitä huomaa, mutta mielestäni se johtaa siihen, että loppushow, joka voisi olla täysin hulvaton, onkin vain hauska.
Okei, onhan se riski jatkaa improilua ja onhan siinä silloin paljon menetettävää, mutta intuitio sanoo, että sitä kohti on mentävä jos haluaa kehittyä.
On uskallettava viedä loppuun sen minkä aloittaa.
On uskallettava pelata upporikasta ja rutiköyhää.
On uskallettava olla niin hauska kuin oikeasti on.
lauantai 18. helmikuuta 2012
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
MC:ily
Eräs mystisimmistä asioista stand upissa mun mielestä on MC:nä, eli illan isäntänä oleminen.
Ja niille jotka eivät asiaan ole perehtyneet, niin MC on siis se tyyppi joka tulee ensimmäisenä lavalle, aloittaa myös toisen puoliajan ja usein tulee lavalle myös esiintyjien välissä.
MC:n tehtävänä on lämmitellä yleisöä, kertoa heille mitä tulee tapahtumaan illan aikana, poimia joitain tyyppejä yleisöstä esille ja tietenkin tehdä tämä kaikki jotenkin hauskalla tavalla.
MC:n ehdottomasti tärkein tehtävä on kuitenkin "rikkoa jää", eli luoda hyvä ja lämmin tunnelma esiintyjien ja yleisön välille.
Miten se sitten tehdään?
No kertomalla hauskoja juttuja, saatat vastata. Ja totta, monesti koomikko joka toimii illan MC:nä kertoo täsmälleen samoja juttuja joita hän kertoisi muutenkin, mutta MC:nä olemisessa on kuitenkin yksi ero tavalliseen esiintymiseen:
Se on ihan helvetin paljon vaikeampaa.
Tämä on asia, jota on todella vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole esiintynyt stand up -lavoilla, mutta esiintymispaikalla on todella paljon väliä. Jos esiinnyt alkupäässä, niin se on yleensä vaikeaa, jos taas toisella puoliajalla, niin monesti se on paljon helpompaa.
Mistä tämä johtuu? Täysin varmasti sitä ei tiedä kukaan, mutta jollain tavalla ihmisissä tuntuu olevan se yleismaailmallinen piirre, että nauru tarttuu ja yleisön pitää ensin oppia luottamaan siihen että näiden esiintyjien kanssa meidän ei tarvitse kokea myötähäpeää, voimme rentoutua ja nauraa. Toisaalta havainto siitä, että vieressä istuja nauraa samoille pillujutuille antaa monille luvan myös itselle nauraa niille.
Tämän lisäksi ihmisissä on se yleisinhimillinen piirre, että mitä enemmän kaljaa he ehtivät juoda, sitä helpommin heidät tuppaa saada nauramaan.
Olen itse vetänyt paljon hyviä ja paljon huonoja MC-keikkoja. Sitä on vaikeata selittää, mutta jotenkin se on niin herkkä ja samalla raaka tilanne. Jos et ensimmäiseen 20 sekuntiin saa kunnon nauruja tai jos yleisö aistii että jännität edes vähän, niin saatat huomata kaivavasi itseäsi kuopasta ylös koko ensimmäisen puoliajan.
Toisaalta jos alku lähtee sujumaan hyvin ja improkin toimii, niin saatat olla illan juhlituin tähti.
Mutta mikä on MC:ilyn kaava? Miksi se välillä onnistuu ja välillä ei?
Aikaisemmin opittua ovat ainakin seuraavat asiat:
- Kannattaa aloittaa jollain varmalla vitsillä, jonka jälkeen vasta lähteä improilemaan, koska impro on aina riski.
- Yleisön aktivoiminen jollain tavalla on hyvä. Esimerkiksi jos käskee kaikkia kättelemään yhtä lähistöllä olevaa tyyppiä, niin se saattaa rikkoa jäätä.
- Vaikka saat paljon pieniä nauruja, niin se ei vielä tarkoita, että olisit kuivilla. Etenkin jos sali on iso, niin taka-osa saattaa jäädä aivan kylmäksi keskinkertaiselle jutulle, vaikka etuosa nauraa.
- Älä missään nimessä etenkään show'n alussa hauku ketään yleisön edustajaa. Mielummin kehu. Tai jos on aivan pakko haukkua, niin muista rajat.
Näiden asioiden noudattaminen vie MC:ilyä oikeaan suuntaan, mutta ei vielä takaa mitään. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että minkälainen asenne lavalle mentäessä tuo varmimmin parhaan tuloksen.
Luulen keksineeni ainakin yhden palasen lisää ratkaisuun.
Nimittäin huomasin taannoin kun lämmittelin yleisöä Tartu mikkiin -ohjelmaan, että aluksi on äärimmäisen tärkeää olla sata prosenttisesti juuri siinä hetkessä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat juuri tulleet sisälle, studioon, kaikilla on epävarma olo, joten he haluavat jonkun joka kertoo miten asiat tulevat menemään ja johon he voivat luottaa.
Niinpä päätin itsekin asettua heidän asemaansa ja unohtaa normaalit murehtimiset siitä miten tulen muistamaan kaiken mitä minun oli tarkoitus heille esittää ja missä järjestyksessä, vaan siirsin vaan kaiken sivuun mielestäni ja päätin ottaa "isännän otteet" käyttöön.
Käytännössä tämä tarkoitti hyvin pientä muutosta, mutta pään sisällä muutos oli iso. Ajatus siitä, että minä kerron mitä tulee tapahtumaan ja kuinka haluan hommien menevän, ja vaikka en muistaisi sen lisäksi yhtään juttua joita minun piti kertoa, niin se ei haittaa.
Tämän jälkeen tajusin, että itse asiassa tuotahan stand up -yleisökin haluaa. Se haluaa saada varman tunteen siitä, että illan isäntä tietää mitä tekee ja opastaa meitä oikeaan suuntaan. Ja jos ei hän sen lisäksi muista kertoa yhtään juttua, niin se ei edes haittaa, koska ainakin hän näyttää tietävän mitä tekee.
Eli siis jälleen yksi palanen lisästään onnistuneen MC-keikan listaan:
- Isännän otteet
Ja niille jotka eivät asiaan ole perehtyneet, niin MC on siis se tyyppi joka tulee ensimmäisenä lavalle, aloittaa myös toisen puoliajan ja usein tulee lavalle myös esiintyjien välissä.
MC:n tehtävänä on lämmitellä yleisöä, kertoa heille mitä tulee tapahtumaan illan aikana, poimia joitain tyyppejä yleisöstä esille ja tietenkin tehdä tämä kaikki jotenkin hauskalla tavalla.
MC:n ehdottomasti tärkein tehtävä on kuitenkin "rikkoa jää", eli luoda hyvä ja lämmin tunnelma esiintyjien ja yleisön välille.
Miten se sitten tehdään?
No kertomalla hauskoja juttuja, saatat vastata. Ja totta, monesti koomikko joka toimii illan MC:nä kertoo täsmälleen samoja juttuja joita hän kertoisi muutenkin, mutta MC:nä olemisessa on kuitenkin yksi ero tavalliseen esiintymiseen:
Se on ihan helvetin paljon vaikeampaa.
Tämä on asia, jota on todella vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole esiintynyt stand up -lavoilla, mutta esiintymispaikalla on todella paljon väliä. Jos esiinnyt alkupäässä, niin se on yleensä vaikeaa, jos taas toisella puoliajalla, niin monesti se on paljon helpompaa.
Mistä tämä johtuu? Täysin varmasti sitä ei tiedä kukaan, mutta jollain tavalla ihmisissä tuntuu olevan se yleismaailmallinen piirre, että nauru tarttuu ja yleisön pitää ensin oppia luottamaan siihen että näiden esiintyjien kanssa meidän ei tarvitse kokea myötähäpeää, voimme rentoutua ja nauraa. Toisaalta havainto siitä, että vieressä istuja nauraa samoille pillujutuille antaa monille luvan myös itselle nauraa niille.
Tämän lisäksi ihmisissä on se yleisinhimillinen piirre, että mitä enemmän kaljaa he ehtivät juoda, sitä helpommin heidät tuppaa saada nauramaan.
Olen itse vetänyt paljon hyviä ja paljon huonoja MC-keikkoja. Sitä on vaikeata selittää, mutta jotenkin se on niin herkkä ja samalla raaka tilanne. Jos et ensimmäiseen 20 sekuntiin saa kunnon nauruja tai jos yleisö aistii että jännität edes vähän, niin saatat huomata kaivavasi itseäsi kuopasta ylös koko ensimmäisen puoliajan.
Toisaalta jos alku lähtee sujumaan hyvin ja improkin toimii, niin saatat olla illan juhlituin tähti.
Mutta mikä on MC:ilyn kaava? Miksi se välillä onnistuu ja välillä ei?
Aikaisemmin opittua ovat ainakin seuraavat asiat:
- Kannattaa aloittaa jollain varmalla vitsillä, jonka jälkeen vasta lähteä improilemaan, koska impro on aina riski.
- Yleisön aktivoiminen jollain tavalla on hyvä. Esimerkiksi jos käskee kaikkia kättelemään yhtä lähistöllä olevaa tyyppiä, niin se saattaa rikkoa jäätä.
- Vaikka saat paljon pieniä nauruja, niin se ei vielä tarkoita, että olisit kuivilla. Etenkin jos sali on iso, niin taka-osa saattaa jäädä aivan kylmäksi keskinkertaiselle jutulle, vaikka etuosa nauraa.
- Älä missään nimessä etenkään show'n alussa hauku ketään yleisön edustajaa. Mielummin kehu. Tai jos on aivan pakko haukkua, niin muista rajat.
Näiden asioiden noudattaminen vie MC:ilyä oikeaan suuntaan, mutta ei vielä takaa mitään. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että minkälainen asenne lavalle mentäessä tuo varmimmin parhaan tuloksen.
Luulen keksineeni ainakin yhden palasen lisää ratkaisuun.
Nimittäin huomasin taannoin kun lämmittelin yleisöä Tartu mikkiin -ohjelmaan, että aluksi on äärimmäisen tärkeää olla sata prosenttisesti juuri siinä hetkessä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat juuri tulleet sisälle, studioon, kaikilla on epävarma olo, joten he haluavat jonkun joka kertoo miten asiat tulevat menemään ja johon he voivat luottaa.
Niinpä päätin itsekin asettua heidän asemaansa ja unohtaa normaalit murehtimiset siitä miten tulen muistamaan kaiken mitä minun oli tarkoitus heille esittää ja missä järjestyksessä, vaan siirsin vaan kaiken sivuun mielestäni ja päätin ottaa "isännän otteet" käyttöön.
Käytännössä tämä tarkoitti hyvin pientä muutosta, mutta pään sisällä muutos oli iso. Ajatus siitä, että minä kerron mitä tulee tapahtumaan ja kuinka haluan hommien menevän, ja vaikka en muistaisi sen lisäksi yhtään juttua joita minun piti kertoa, niin se ei haittaa.
Tämän jälkeen tajusin, että itse asiassa tuotahan stand up -yleisökin haluaa. Se haluaa saada varman tunteen siitä, että illan isäntä tietää mitä tekee ja opastaa meitä oikeaan suuntaan. Ja jos ei hän sen lisäksi muista kertoa yhtään juttua, niin se ei edes haittaa, koska ainakin hän näyttää tietävän mitä tekee.
Eli siis jälleen yksi palanen lisästään onnistuneen MC-keikan listaan:
- Isännän otteet
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Kehystäminen
Eräs asia, jota olen viime aikoin pohtinut paljon on framing, eli suomennettuna jotain tyyliin "kehystys".
Miten se nyt sitten liittyy stand uppiin?
Mä itse käsitän tällä termillä tietyllä tavalla tilanteen haltuunottamista. Pätee ja toimii stand upissa, mutta on erittäin hyödyllistä muutenkin elämässä. Esimerkiksi nyt kun presidentivaalit on juuri loppuneet (Saulikki ensimmäinen!), niin käytännössä koko ajan väittelyissä ehdokkaat joutuvat kehystämään käsillä olevan asian uudelleen.
Esimerkiks jos ehdokkaalta kysytään, että "Miksi olet uusiutuvaa energiaa vastaan?" niin ilman kehystystä vastaus voisi olla vaikka, että "Koska se ei ole taloudellisesti kannattavaa". Kun taas kehystyksen kanssa se voisi olla vaikka että
"Hetkinen, en ole koskaan ollut uusiutuvaa energiaa vastaan. Mielestäni vain tässä taloudellisessa tilanteessa on ensisijaisesti kannatettava muita vaihtoehtoja."
Huomaatteko? Eli siis homma otetaan ikään kuin omiin käsiin, muotoillaan abstrakti asia paremmin itselle sopivaksi, suomeksi sanottuna - kehystetään - asia itselle paremmin sopivilla kehyksillä.
Nii ja muuten kyllä, äänestin Haavistoa.
Ja kehystäminen on käyttökelpoista myös omassa elämässä, kun joku vaikka käskee, että "Tommi tuo minulle vettä", niin riippumatta siitä vietkö vettä vai et, niin voit purkaa lauseeseen liittyvän ehkä hieman alistavan ja käskevän sävyn esimerkiksi sanomalla "No nytpä tuli aikamoista käskyä. Sovitaan että voin hyvää hyvyyttäni tuoda sinulle vettä jos pyydät kauniisti."
No tämän pitkä alustuksen jälkeen, miten tämä liittyy stand uppiin?
Ensinnäkin täytyy muistaa periaate siitä, että yksityiskohdat ovat hauskoja, yleismaailmallisuus harvemmin.
Keikalla tulee vastaan jatkuvasti tilanteita, joissa esimerkiksi yleisössä tapahtuu tai joku huutaa sinulle jonkun yleismaailmallisen asian, joka ei sinällään vielä ole hauska. Ja sinun pitää yrittää tehdä siitä hauska.
Esimerkiksi joku yleisössä huutaa sinulle kesken keikan, että "Miks sulla on noin ruma paita päällä?"
Koomikon mieli rupeaa heti surraamaan ja tietää, että sillä on pari sekuntia aikaa keksiä vastine huutoon, joka olisi hauska.
Mutta miten siitä vastineesta saa tehtyä hauskan?
Vastaus: Kehystämällä.
Jos lähdet vastaamaan huutoon ilman uutta kehystämistä, niin vastaus on jotain tyyliin "Ei tämä ole ruma".
Asian kehystäminen taas voi johtaa esimerkiksi tällaisiin vaihtoehtoihin:
"No sieltähä meiltä löytyikin oikeen muotikriitikko, saatanan Kirsti Paakkasen homoversio, joka on koko keikan siellä ollu itekseen sillee 'Ton jätkän jutut on kyl ihan hauskoi, mut siis toi paiiita. Siis iik. Nyt mä en enää kestä, mun on päästettävä tää ulos."
TAI
"Tääl salissa on 100 ihmistä jotka on tullu kuuntelemaan komiikkaa ja yks joka on eksyny tänne sillee 'Täälläkö se kevään uusien paitamallistojen esittely oli? No ei oo kyl kaksisia."
TAI
"Oliko toi paras huuto minkä keksit? Koko alkushow'n toi kaveri on miettiny itekseen, että 'Mua niin loukkas se juttu jossa haukuit metsureita. Ku minä oon ite metsuri. Nyt mieti jotain todella ilkeetä huudettavaa sille, mieti, mieti, joo nyt mä keksin tosi pahan, SUL ON TOSI RUMA PAITA! Hih, tosta se ei toivu ikinä."
Eli siis jotta sä saat tilanteen taas omaan kontrolliin, ni se tilanne pitää kehystää niin, että kehykset suosii sinua, eikä sitä huutelijaa.
Samaten tää periaate pätee myös kotona kun olet kirjottamassa stand up -juttuja. Jos sä otat random-aiheen, sanotaan vaikka metsä, ni se ei sinänsä ole vielä hauska tai epähauska, mutta kun sä kehystät sen oikein, ni sä voit saada siitä hauskan, tyyliin
"Metsät on mun mielestä vaan niin TYL-SI-Ä! Sä meet sinne ja oot sillee, "No nyt nähdään monimuotoinen luonto. Puu, puu, puu, puu, ei vittu..."
TAI
"Metsät on vaa niin pelottavia. Jos sä meet metsään ja on vähäkin hämärämpää, ni jokainen rasahdus ja tuulenvire tuntuu niinku sun takana vaanis joku villipeto tai raiskaaja.
TAI
"Metsät on mahtavia paikkoja, niissä voi rentoutua ja vaan maata sammaleella ja tuntea sen kostean pehmeän kosketuksen vasten sun paljaita pohkeita, jotka hikisinä alkaa hinkata sitä yhä kovempaa ja kovempaa..."
You get the point.
Ja itse asiassa tästä päästään vielä syvällisempään, jopa filosofiseen pointtiin siitä, että eikö ainakin fiksujen ihmisten elämä koko ajan pitäisi olla kehystämistä ja uudelleenkehystämistä?
Ja lopulta, eikö suurin kehystys tapahdu meidän omassa mielessämme? Minkälainen on se kehys jossa näämme itsemme? Kuka me olemme suhteessa muihin? Mitä meidän ympärillämme tapahtuvat asiat merkitsevät meille? Ja lopulta kuka me pohjimmiltamme olemme?
Eikö vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin lopulta tiivisty siihen minkälaisessa kehyksessä elämme oman päämme sisällä?
Siispä, kehystämään ystävät.
Miten se nyt sitten liittyy stand uppiin?
Mä itse käsitän tällä termillä tietyllä tavalla tilanteen haltuunottamista. Pätee ja toimii stand upissa, mutta on erittäin hyödyllistä muutenkin elämässä. Esimerkiksi nyt kun presidentivaalit on juuri loppuneet (Saulikki ensimmäinen!), niin käytännössä koko ajan väittelyissä ehdokkaat joutuvat kehystämään käsillä olevan asian uudelleen.
Esimerkiks jos ehdokkaalta kysytään, että "Miksi olet uusiutuvaa energiaa vastaan?" niin ilman kehystystä vastaus voisi olla vaikka, että "Koska se ei ole taloudellisesti kannattavaa". Kun taas kehystyksen kanssa se voisi olla vaikka että
"Hetkinen, en ole koskaan ollut uusiutuvaa energiaa vastaan. Mielestäni vain tässä taloudellisessa tilanteessa on ensisijaisesti kannatettava muita vaihtoehtoja."
Huomaatteko? Eli siis homma otetaan ikään kuin omiin käsiin, muotoillaan abstrakti asia paremmin itselle sopivaksi, suomeksi sanottuna - kehystetään - asia itselle paremmin sopivilla kehyksillä.
Nii ja muuten kyllä, äänestin Haavistoa.
Ja kehystäminen on käyttökelpoista myös omassa elämässä, kun joku vaikka käskee, että "Tommi tuo minulle vettä", niin riippumatta siitä vietkö vettä vai et, niin voit purkaa lauseeseen liittyvän ehkä hieman alistavan ja käskevän sävyn esimerkiksi sanomalla "No nytpä tuli aikamoista käskyä. Sovitaan että voin hyvää hyvyyttäni tuoda sinulle vettä jos pyydät kauniisti."
No tämän pitkä alustuksen jälkeen, miten tämä liittyy stand uppiin?
Ensinnäkin täytyy muistaa periaate siitä, että yksityiskohdat ovat hauskoja, yleismaailmallisuus harvemmin.
Keikalla tulee vastaan jatkuvasti tilanteita, joissa esimerkiksi yleisössä tapahtuu tai joku huutaa sinulle jonkun yleismaailmallisen asian, joka ei sinällään vielä ole hauska. Ja sinun pitää yrittää tehdä siitä hauska.
Esimerkiksi joku yleisössä huutaa sinulle kesken keikan, että "Miks sulla on noin ruma paita päällä?"
Koomikon mieli rupeaa heti surraamaan ja tietää, että sillä on pari sekuntia aikaa keksiä vastine huutoon, joka olisi hauska.
Mutta miten siitä vastineesta saa tehtyä hauskan?
Vastaus: Kehystämällä.
Jos lähdet vastaamaan huutoon ilman uutta kehystämistä, niin vastaus on jotain tyyliin "Ei tämä ole ruma".
Asian kehystäminen taas voi johtaa esimerkiksi tällaisiin vaihtoehtoihin:
"No sieltähä meiltä löytyikin oikeen muotikriitikko, saatanan Kirsti Paakkasen homoversio, joka on koko keikan siellä ollu itekseen sillee 'Ton jätkän jutut on kyl ihan hauskoi, mut siis toi paiiita. Siis iik. Nyt mä en enää kestä, mun on päästettävä tää ulos."
TAI
"Tääl salissa on 100 ihmistä jotka on tullu kuuntelemaan komiikkaa ja yks joka on eksyny tänne sillee 'Täälläkö se kevään uusien paitamallistojen esittely oli? No ei oo kyl kaksisia."
TAI
"Oliko toi paras huuto minkä keksit? Koko alkushow'n toi kaveri on miettiny itekseen, että 'Mua niin loukkas se juttu jossa haukuit metsureita. Ku minä oon ite metsuri. Nyt mieti jotain todella ilkeetä huudettavaa sille, mieti, mieti, joo nyt mä keksin tosi pahan, SUL ON TOSI RUMA PAITA! Hih, tosta se ei toivu ikinä."
Eli siis jotta sä saat tilanteen taas omaan kontrolliin, ni se tilanne pitää kehystää niin, että kehykset suosii sinua, eikä sitä huutelijaa.
Samaten tää periaate pätee myös kotona kun olet kirjottamassa stand up -juttuja. Jos sä otat random-aiheen, sanotaan vaikka metsä, ni se ei sinänsä ole vielä hauska tai epähauska, mutta kun sä kehystät sen oikein, ni sä voit saada siitä hauskan, tyyliin
"Metsät on mun mielestä vaan niin TYL-SI-Ä! Sä meet sinne ja oot sillee, "No nyt nähdään monimuotoinen luonto. Puu, puu, puu, puu, ei vittu..."
TAI
"Metsät on vaa niin pelottavia. Jos sä meet metsään ja on vähäkin hämärämpää, ni jokainen rasahdus ja tuulenvire tuntuu niinku sun takana vaanis joku villipeto tai raiskaaja.
TAI
"Metsät on mahtavia paikkoja, niissä voi rentoutua ja vaan maata sammaleella ja tuntea sen kostean pehmeän kosketuksen vasten sun paljaita pohkeita, jotka hikisinä alkaa hinkata sitä yhä kovempaa ja kovempaa..."
You get the point.
Ja itse asiassa tästä päästään vielä syvällisempään, jopa filosofiseen pointtiin siitä, että eikö ainakin fiksujen ihmisten elämä koko ajan pitäisi olla kehystämistä ja uudelleenkehystämistä?
Ja lopulta, eikö suurin kehystys tapahdu meidän omassa mielessämme? Minkälainen on se kehys jossa näämme itsemme? Kuka me olemme suhteessa muihin? Mitä meidän ympärillämme tapahtuvat asiat merkitsevät meille? Ja lopulta kuka me pohjimmiltamme olemme?
Eikö vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin lopulta tiivisty siihen minkälaisessa kehyksessä elämme oman päämme sisällä?
Siispä, kehystämään ystävät.
maanantai 2. tammikuuta 2012
The Man
Olin keikalla Raumalla ja sattumoisin tuon keikan yleisössä oli myös Danny.
Siis Danny.
Se sama jätkä joka oli Armin kanssa ja tahtoi olla hellä ja mitä näitä nyt on.
Luonnollisesti aloitin keikan pointtaamalla hänet yleisöstä ja heittämällä hänen kanssaan hetken aikaa läpyskää.
Keikka meni ihan mukavasti siihen loppuhetkille asti jolloin olisi aika vielä heittää vitosta silmään ja ajaa homma lopullisesti kotiin.
Juuri ennen kun olin aloittamassa toiseksi viimeisen rutiinin puhumista heitin kuitenkin Dannylle kysymyksen hänen mersustaan, jonka hän kertoi lainanneensa paikan omistajalta, herra R:ltä, joka myös oli yleisössä. Danny sanoi osapuilleen niin, että "Herra R onkin sellanen kaveri, että siitä et uskalla vitsailla, koska se maksaa sun palkan ja toisaalta myös sillä on pari bounceria jotka vääntää sut solmuun."
Ja tämä oli tanssiinkutsu. Jos on aloittanut yleisölle kuittailemisen, niin se on vietävä loppuun. Mutta mitä minä tein?
Jänistin.
Mä mielellään juttelen ja kuittailen yleisölle, mutta olen muutenkin niin kiltti ihminen, että en juuri koskaan mene sen rajan yli jonka ylitettyä minun arvioni mukaan voisi tulla vastaan jotain joka oikeasti loukkaa sitä henkilöä kelle puhun. Tai siis sitä nyt on vaikeaa tietää mikä ketäkin loukkaa, mutta sanotaan etten sano kenellekään pahasti ellei hän mielestäni ole ansainnut sitä. Ellei se ole jotain tosi hauskaa.
Okei, myönnetään, tää mun koodisto ei ole ihan täysin selvä itsellekään.
Takaisin asiaan.
Siis vastaan tuli tilanne, jossa minulle heitetään haaste kun olen lavalla ja yleisö itse pointtaa esille herra R:n huoneesta. On paikka sanoa jotain, vastata haasteeseen, heittää pallo takaisin.
Ja mä teen... en mitään.
Miksi? Koska suoraan sanottuna mua alko vähän pelottamaan, että jos se oikeasti on kaveri, joka omistaa puoli Raumaa ja maksaa palkan ja jos se on loukkaantuvaa sorttia ja kaikki muut yleisössä on sen palveluksessa ja eikä hän itse ole tässä vaiheessa edes sanonut mitään ja blaa blaa blaa.
Yritin jollain huonolla vitsillä kiertää haasteen ja siirryin ikään kuin suojaan seuraavan rutiinin taakse, jonka nyt aloitin ikään kuin väkisin.
Rutiini, joka normaalisti toimii hyvin, ei toimi ollenkaan. Seuraavakaan rutiini ei toimi, jonka keskeytän puolivälissä ja totean ääneen asian jonka koko huone jo tietää:
Tämä juttu ei toimi.
Se saa naurut ja herra R huutaa yleisöstä läpän minusta. Naurut. Kuittaan sen kuitenkin nopeasti kiltillä improläpällä joka myös saa naurut. Yleisö on voitettu takaisin. Kamat kasaan ja kotiin. Keikan jälkeen herra R. tulee vielä juttelemaan ja ilmeisesti kuitenkin ainakin jollain tavalla lämpeni keikalle, vaikka lopetus olikin kummallinen.
Mitä tästä kaikesta oli opittavaa?
Kun koomikko on lavalla, niin hänen pitää koko keikkansa ajan olla The Man siinä huoneessa. Sitä minäkin olin siihen asti kunnes minulle heitetiin haaste johon en uskaltanut vastata, ja tämä synnytti huoneeseen ikään kuin elefantin. Kaikki tiesivät, että olin vapaaehtoisesti antanut jollekin yleisön edustajalle niskalenkin itsestäni, enkä uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ja kun tuon kaliberin asia jää vaivaamaan yleisöä, se ei enää naura.
Eli siis tarinan opetus on, että jos yleisö haastaa sinua, niin vaikka kyseessä olisi itse Paavi, niin sinun on hallittava tilannetta huoneessa. Jos Paavi lähtee kuittailemaan ilkeästi, sinun on kuitattava takaisin. Ja vaikka Paavi itse ei sanoisi sanaakaan, mutta kardinaalit pointtaavat hänet esille, niin voi voi Paavia. Silti on tehtävä Paavista vitsi.
Summa summarum siis: When you're on stage, you've gotta be the man. Monelle varmaan itsestään selvä asia, itselle se vaati tällaisen kokemuksen.
Siis Danny.
Se sama jätkä joka oli Armin kanssa ja tahtoi olla hellä ja mitä näitä nyt on.
Luonnollisesti aloitin keikan pointtaamalla hänet yleisöstä ja heittämällä hänen kanssaan hetken aikaa läpyskää.
Keikka meni ihan mukavasti siihen loppuhetkille asti jolloin olisi aika vielä heittää vitosta silmään ja ajaa homma lopullisesti kotiin.
Juuri ennen kun olin aloittamassa toiseksi viimeisen rutiinin puhumista heitin kuitenkin Dannylle kysymyksen hänen mersustaan, jonka hän kertoi lainanneensa paikan omistajalta, herra R:ltä, joka myös oli yleisössä. Danny sanoi osapuilleen niin, että "Herra R onkin sellanen kaveri, että siitä et uskalla vitsailla, koska se maksaa sun palkan ja toisaalta myös sillä on pari bounceria jotka vääntää sut solmuun."
Ja tämä oli tanssiinkutsu. Jos on aloittanut yleisölle kuittailemisen, niin se on vietävä loppuun. Mutta mitä minä tein?
Jänistin.
Mä mielellään juttelen ja kuittailen yleisölle, mutta olen muutenkin niin kiltti ihminen, että en juuri koskaan mene sen rajan yli jonka ylitettyä minun arvioni mukaan voisi tulla vastaan jotain joka oikeasti loukkaa sitä henkilöä kelle puhun. Tai siis sitä nyt on vaikeaa tietää mikä ketäkin loukkaa, mutta sanotaan etten sano kenellekään pahasti ellei hän mielestäni ole ansainnut sitä. Ellei se ole jotain tosi hauskaa.
Okei, myönnetään, tää mun koodisto ei ole ihan täysin selvä itsellekään.
Takaisin asiaan.
Siis vastaan tuli tilanne, jossa minulle heitetään haaste kun olen lavalla ja yleisö itse pointtaa esille herra R:n huoneesta. On paikka sanoa jotain, vastata haasteeseen, heittää pallo takaisin.
Ja mä teen... en mitään.
Miksi? Koska suoraan sanottuna mua alko vähän pelottamaan, että jos se oikeasti on kaveri, joka omistaa puoli Raumaa ja maksaa palkan ja jos se on loukkaantuvaa sorttia ja kaikki muut yleisössä on sen palveluksessa ja eikä hän itse ole tässä vaiheessa edes sanonut mitään ja blaa blaa blaa.
Yritin jollain huonolla vitsillä kiertää haasteen ja siirryin ikään kuin suojaan seuraavan rutiinin taakse, jonka nyt aloitin ikään kuin väkisin.
Rutiini, joka normaalisti toimii hyvin, ei toimi ollenkaan. Seuraavakaan rutiini ei toimi, jonka keskeytän puolivälissä ja totean ääneen asian jonka koko huone jo tietää:
Tämä juttu ei toimi.
Se saa naurut ja herra R huutaa yleisöstä läpän minusta. Naurut. Kuittaan sen kuitenkin nopeasti kiltillä improläpällä joka myös saa naurut. Yleisö on voitettu takaisin. Kamat kasaan ja kotiin. Keikan jälkeen herra R. tulee vielä juttelemaan ja ilmeisesti kuitenkin ainakin jollain tavalla lämpeni keikalle, vaikka lopetus olikin kummallinen.
Mitä tästä kaikesta oli opittavaa?
Kun koomikko on lavalla, niin hänen pitää koko keikkansa ajan olla The Man siinä huoneessa. Sitä minäkin olin siihen asti kunnes minulle heitetiin haaste johon en uskaltanut vastata, ja tämä synnytti huoneeseen ikään kuin elefantin. Kaikki tiesivät, että olin vapaaehtoisesti antanut jollekin yleisön edustajalle niskalenkin itsestäni, enkä uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ja kun tuon kaliberin asia jää vaivaamaan yleisöä, se ei enää naura.
Eli siis tarinan opetus on, että jos yleisö haastaa sinua, niin vaikka kyseessä olisi itse Paavi, niin sinun on hallittava tilannetta huoneessa. Jos Paavi lähtee kuittailemaan ilkeästi, sinun on kuitattava takaisin. Ja vaikka Paavi itse ei sanoisi sanaakaan, mutta kardinaalit pointtaavat hänet esille, niin voi voi Paavia. Silti on tehtävä Paavista vitsi.
Summa summarum siis: When you're on stage, you've gotta be the man. Monelle varmaan itsestään selvä asia, itselle se vaati tällaisen kokemuksen.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Tapa tai kuole!
Luulen, että viimeisten kuukausien aikana olen alkanut tulla koomikkona ironiseen pisteeseen, nimittäin esiintymiseni ei ole enää pelleilyä, vaan totista totta.
Mitä tällä tarkoitan? No yritän selittää.
Kun mä alotin Stand Upin tekemisen, niin ajatukset keskittyivät siihen, että "Kunpa keksis jonkun hassun jutun jostain aiheesta, jotta sais yleisön nauramaan".
Jossain määrin toi on edelleen totta, mutta muutos on tapahtunut siinä, että tavoite on pikkuhiljaa liukunut ajatuksesta "Mille yleisö nauraisi" ajatukseen "Mitä mä haluan kertoa".
Ja se on iso ero.
Ja tollanen pieni ajatuksen fokuksen muuttaminen tekee kaikesta yhtäkkiä niin paljon henkilökohtaisempaa.
Esimerkiks, se saattaa olla hillittömän hauskaa, että mä kerron näkemykseni siitä kuinka hauskaa olisi jos Big Brother -ääni olisi kännissä, mutta se ei ole juurikaan henkilökohtaista, se ei paljasta musta oikeasti mitään, se ei aseta minua ja arvojani millään tavalla arvostelun alaiseksi, eikä se myöskään haasta yleisöä.
Toisaalta jos puhun asiasta, joka on mua oikeesti koskettanut, aiheuttanut monenlaisia tunteita ja on hyvin henkilökohtainen, tärkeä, niin läsnäolon määrä on täysin erilainen.
Kun mä menen lavalle ja esitän omia mielipiteitäni, omana itsenäni ja kerron ne siitä huolimatta, että joku saattaa olla täysin eri mieltä, niin koko esitys sähköistyy ja siitä tulee jollain täysin uudella tavalla - totta.
Ja toisaalta juuri tää henkilökohtaisuus ja vaara tekee stand upista monen muun asian ohella niin siistiä.
Tämän vaaran takia varmaan myös koko lajin termistö on niin täynnä vaaraa,
Jos saat yleisön nauramaan kippurassa esiintymisesi ajan, niin sä TAPAT yleisösi.
Jos taas kukaan ei naura sun jutuilles, niin sä KUOLET.
Vitsin tehokkain osa ei ole High-light tai Ending, vaan PUNCH-LINE.
Jne.
Ja siltä musta tällä hetkellä alkaa tuntua yhä enemmän.
Kun mä meen lavalle, niin mä en mene sinne pelleilemään vaan tappamaan.
Mun tavoite on tappaa yleisö. Ja vieläpä saada se nauttimaan kuolemisesta.
Ja jos se ei onnistu, niin ainakin tiedän että puhun asioista joista haluan puhua.
Eikä nää termistöt edes ole niin kaukaa haettuja. Sitä ei aina tajua, että lavalla mulla on mikki ja parhaimmillaan satojen ihmisten huomio, joille mä voin puhua mielipiteitä, joista ne ei välttämättä tykkää. Ja kun pistää itsensä likoon, niin se aiheuttaa muissa reaktioita.
Ja joskus pelkät sanat eivät riitä, vaan itsensä on pistettävä peliin myös fyysisesti. Ja tässä vaiheessa voidaan jo sanoa, että "Punch-line oli tehokas, vaikka esiintyjä ei kuollutkaan."
Sotaan veljet ja siskot.
Jim Jeffries saa nyrkistä
Mitä tällä tarkoitan? No yritän selittää.
Kun mä alotin Stand Upin tekemisen, niin ajatukset keskittyivät siihen, että "Kunpa keksis jonkun hassun jutun jostain aiheesta, jotta sais yleisön nauramaan".
Jossain määrin toi on edelleen totta, mutta muutos on tapahtunut siinä, että tavoite on pikkuhiljaa liukunut ajatuksesta "Mille yleisö nauraisi" ajatukseen "Mitä mä haluan kertoa".
Ja se on iso ero.
Ja tollanen pieni ajatuksen fokuksen muuttaminen tekee kaikesta yhtäkkiä niin paljon henkilökohtaisempaa.
Esimerkiks, se saattaa olla hillittömän hauskaa, että mä kerron näkemykseni siitä kuinka hauskaa olisi jos Big Brother -ääni olisi kännissä, mutta se ei ole juurikaan henkilökohtaista, se ei paljasta musta oikeasti mitään, se ei aseta minua ja arvojani millään tavalla arvostelun alaiseksi, eikä se myöskään haasta yleisöä.
Toisaalta jos puhun asiasta, joka on mua oikeesti koskettanut, aiheuttanut monenlaisia tunteita ja on hyvin henkilökohtainen, tärkeä, niin läsnäolon määrä on täysin erilainen.
Kun mä menen lavalle ja esitän omia mielipiteitäni, omana itsenäni ja kerron ne siitä huolimatta, että joku saattaa olla täysin eri mieltä, niin koko esitys sähköistyy ja siitä tulee jollain täysin uudella tavalla - totta.
Ja toisaalta juuri tää henkilökohtaisuus ja vaara tekee stand upista monen muun asian ohella niin siistiä.
Tämän vaaran takia varmaan myös koko lajin termistö on niin täynnä vaaraa,
Jos saat yleisön nauramaan kippurassa esiintymisesi ajan, niin sä TAPAT yleisösi.
Jos taas kukaan ei naura sun jutuilles, niin sä KUOLET.
Vitsin tehokkain osa ei ole High-light tai Ending, vaan PUNCH-LINE.
Jne.
Ja siltä musta tällä hetkellä alkaa tuntua yhä enemmän.
Kun mä meen lavalle, niin mä en mene sinne pelleilemään vaan tappamaan.
Mun tavoite on tappaa yleisö. Ja vieläpä saada se nauttimaan kuolemisesta.
Ja jos se ei onnistu, niin ainakin tiedän että puhun asioista joista haluan puhua.
Eikä nää termistöt edes ole niin kaukaa haettuja. Sitä ei aina tajua, että lavalla mulla on mikki ja parhaimmillaan satojen ihmisten huomio, joille mä voin puhua mielipiteitä, joista ne ei välttämättä tykkää. Ja kun pistää itsensä likoon, niin se aiheuttaa muissa reaktioita.
Ja joskus pelkät sanat eivät riitä, vaan itsensä on pistettävä peliin myös fyysisesti. Ja tässä vaiheessa voidaan jo sanoa, että "Punch-line oli tehokas, vaikka esiintyjä ei kuollutkaan."
Sotaan veljet ja siskot.
Jim Jeffries saa nyrkistä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
