The Man

Olin keikalla Raumalla ja sattumoisin tuon keikan yleisössä oli myös Danny.

Siis Danny.

Se sama jätkä joka oli Armin kanssa ja tahtoi olla hellä ja mitä näitä nyt on.

Luonnollisesti aloitin keikan pointtaamalla hänet yleisöstä ja heittämällä hänen kanssaan hetken aikaa läpyskää.

Keikka meni ihan mukavasti siihen loppuhetkille asti jolloin olisi aika vielä heittää vitosta silmään ja ajaa homma lopullisesti kotiin.

Juuri ennen kun olin aloittamassa toiseksi viimeisen rutiinin puhumista heitin kuitenkin Dannylle kysymyksen hänen mersustaan, jonka hän kertoi lainanneensa paikan omistajalta, herra R:ltä, joka myös oli yleisössä. Danny sanoi osapuilleen niin, että "Herra R onkin sellanen kaveri, että siitä et uskalla vitsailla, koska se maksaa sun palkan ja toisaalta myös sillä on pari bounceria jotka vääntää sut solmuun."

Ja tämä oli tanssiinkutsu. Jos on aloittanut yleisölle kuittailemisen, niin se on vietävä loppuun. Mutta mitä minä tein?

Jänistin.

Mä mielellään juttelen ja kuittailen yleisölle, mutta olen muutenkin niin kiltti ihminen, että en juuri koskaan mene sen rajan yli jonka ylitettyä minun arvioni mukaan voisi tulla vastaan jotain joka oikeasti loukkaa sitä henkilöä kelle puhun. Tai siis sitä nyt on vaikeaa tietää mikä ketäkin loukkaa, mutta sanotaan etten sano kenellekään pahasti ellei hän mielestäni ole ansainnut sitä. Ellei se ole jotain tosi hauskaa.

Okei, myönnetään, tää mun koodisto ei ole ihan täysin selvä itsellekään.

Takaisin asiaan.

Siis vastaan tuli tilanne, jossa minulle heitetään haaste kun olen lavalla ja yleisö itse pointtaa esille herra R:n huoneesta. On paikka sanoa jotain, vastata haasteeseen, heittää pallo takaisin.

Ja mä teen... en mitään.
Miksi? Koska suoraan sanottuna mua alko vähän pelottamaan, että jos se oikeasti on kaveri, joka omistaa puoli Raumaa ja maksaa palkan ja jos se on loukkaantuvaa sorttia ja kaikki muut yleisössä on sen palveluksessa ja eikä hän itse ole tässä vaiheessa edes sanonut mitään ja blaa blaa blaa.

Yritin jollain huonolla vitsillä kiertää haasteen ja siirryin ikään kuin suojaan seuraavan rutiinin taakse, jonka nyt aloitin ikään kuin väkisin.

Rutiini, joka normaalisti toimii hyvin, ei toimi ollenkaan. Seuraavakaan rutiini ei toimi, jonka keskeytän puolivälissä ja totean ääneen asian jonka koko huone jo tietää:

Tämä juttu ei toimi.

Se saa naurut ja herra R huutaa yleisöstä läpän minusta. Naurut. Kuittaan sen kuitenkin nopeasti kiltillä improläpällä joka myös saa naurut. Yleisö on voitettu takaisin. Kamat kasaan ja kotiin. Keikan jälkeen herra R. tulee vielä juttelemaan ja ilmeisesti kuitenkin ainakin jollain tavalla lämpeni keikalle, vaikka lopetus olikin kummallinen.

Mitä tästä kaikesta oli opittavaa?

Kun koomikko on lavalla, niin hänen pitää koko keikkansa ajan olla The Man siinä huoneessa. Sitä minäkin olin siihen asti kunnes minulle heitetiin haaste johon en uskaltanut vastata, ja tämä synnytti huoneeseen ikään kuin elefantin. Kaikki tiesivät, että olin vapaaehtoisesti antanut jollekin yleisön edustajalle niskalenkin itsestäni, enkä uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ja kun tuon kaliberin asia jää vaivaamaan yleisöä, se ei enää naura.

Eli siis tarinan opetus on, että jos yleisö haastaa sinua, niin vaikka kyseessä olisi itse Paavi, niin sinun on hallittava tilannetta huoneessa. Jos Paavi lähtee kuittailemaan ilkeästi, sinun on kuitattava takaisin. Ja vaikka Paavi itse ei sanoisi sanaakaan, mutta kardinaalit pointtaavat hänet esille, niin voi voi Paavia. Silti on tehtävä Paavista vitsi.

Summa summarum siis: When you're on stage, you've gotta be the man. Monelle varmaan itsestään selvä asia, itselle se vaati tällaisen kokemuksen.