Tapa tai kuole!

Luulen, että viimeisten kuukausien aikana olen alkanut tulla koomikkona ironiseen pisteeseen, nimittäin esiintymiseni ei ole enää pelleilyä, vaan totista totta.

Mitä tällä tarkoitan? No yritän selittää.

Kun mä alotin Stand Upin tekemisen, niin ajatukset keskittyivät siihen, että "Kunpa keksis jonkun hassun jutun jostain aiheesta, jotta sais yleisön nauramaan".

Jossain määrin toi on edelleen totta, mutta muutos on tapahtunut siinä, että tavoite on pikkuhiljaa liukunut ajatuksesta "Mille yleisö nauraisi" ajatukseen "Mitä mä haluan kertoa".

Ja se on iso ero.

Ja tollanen pieni ajatuksen fokuksen muuttaminen tekee kaikesta yhtäkkiä niin paljon henkilökohtaisempaa.

Esimerkiks, se saattaa olla hillittömän hauskaa, että mä kerron näkemykseni siitä kuinka hauskaa olisi jos Big Brother -ääni olisi kännissä, mutta se ei ole juurikaan henkilökohtaista, se ei paljasta musta oikeasti mitään, se ei aseta minua ja arvojani millään tavalla arvostelun alaiseksi, eikä se myöskään haasta yleisöä.

Toisaalta jos puhun asiasta, joka on mua oikeesti koskettanut, aiheuttanut monenlaisia tunteita ja on hyvin henkilökohtainen, tärkeä, niin läsnäolon määrä on täysin erilainen.

Kun mä menen lavalle ja esitän omia mielipiteitäni, omana itsenäni ja kerron ne siitä huolimatta, että joku saattaa olla täysin eri mieltä, niin koko esitys sähköistyy ja siitä tulee jollain täysin uudella tavalla - totta.

Ja toisaalta juuri tää henkilökohtaisuus ja vaara tekee stand upista monen muun asian ohella niin siistiä.
Tämän vaaran takia varmaan myös koko lajin termistö on niin täynnä vaaraa,

Jos saat yleisön nauramaan kippurassa esiintymisesi ajan, niin sä TAPAT yleisösi.
Jos taas kukaan ei naura sun jutuilles, niin sä KUOLET.
Vitsin tehokkain osa ei ole High-light tai Ending, vaan PUNCH-LINE.
Jne.

Ja siltä musta tällä hetkellä alkaa tuntua yhä enemmän.
Kun mä meen lavalle, niin mä en mene sinne pelleilemään vaan tappamaan.

Mun tavoite on tappaa yleisö. Ja vieläpä saada se nauttimaan kuolemisesta.
Ja jos se ei onnistu, niin ainakin tiedän että puhun asioista joista haluan puhua.

Eikä nää termistöt edes ole niin kaukaa haettuja. Sitä ei aina tajua, että lavalla mulla on mikki ja parhaimmillaan satojen ihmisten huomio, joille mä voin puhua mielipiteitä, joista ne ei välttämättä tykkää. Ja kun pistää itsensä likoon, niin se aiheuttaa muissa reaktioita.

Ja joskus pelkät sanat eivät riitä, vaan itsensä on pistettävä peliin myös fyysisesti. Ja tässä vaiheessa voidaan jo sanoa, että "Punch-line oli tehokas, vaikka esiintyjä ei kuollutkaan."

Sotaan veljet ja siskot.

Jim Jeffries saa nyrkistä